Suru seuraa mukana töihinkin

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Kun työtoveri kokee suuren menetyksen, tarvitaan välittämistä. Tähän ei työpaikoilla usein kyetä, osoittavat Mariliinu Ahlströmin kokemukset.

Mariliinu Ahlström opiskeli ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, kun hän sai vauvan. Oli vuosi 2003.
– Vauva syntyi ja kuoli, hän eli vain kolme päivää. Se oli ihan hirveä kaaos elämässäni, hän kertoo.
Ahlströmin maailma rikkoontui. Hän kuitenkin pystyi edistämään opintojaan, sillä monimuotoisina ne sallivat omaan tahtiin etenemisen.
– Sain opiskelusta tukea. Minulla oli järkevää tekemistä, joka vei eteenpäin ja antoi muuta ajateltavaa.
Opiskeluaikanaan hän sai toisen lapsensa. Hän valmistui, siirtyi työelämään ja eli perhe-elämää. Vuonna 2012 kaikki muuttui.
– Toinen lapseni, tuolloin seitsemän ja puolen vuoden ikäinen, kuoli yllättäen.

Trauma vaikuttaa yksilöllisesti

Traumaattisesta kokemuksesta puhutaan, kun ihminen joutuu kohtaamaan esimerkiksi lapsensa kuoleman, läheisen itsemurhan tai henkirikoskuoleman. Traumaattinen tapahtuma on äkillinen. Siihen ei voi henkisesti valmistautua, ja se pakottaa psyyken poikkeustilaan. Surun voimakkuus ja pitkäkestoisuus poikkeavat normaalista suremisesta, jota koemme luonnollisen ja ennustettavan menetyksen yhteydessä, vaikkapa iäkkään omaisen kuollessa.
Nyt, reilut viisi vuotta toisen lapsensa kuoleman jälkeen, Ahlström pystyy selkeästi kertaamaan kokemaansa. Sureva äiti hän on toki edelleen.
– Toisen menetykseni kohdalla surussani oli tuttuja, lapsen kuolemaan liittyviä elementtejä. Uutta oli se, että kävin töissä, ja töihin piti mennä takaisin parin viikon sairausloman jälkeen, hän kertoo.
– Minua hirvitti mennä sinne. En halunnut enkä olisi jaksanut kohdata työympäristööni kuuluvia ihmisiä. Olin ihan rikki, mutta en pystynyt sanomaan sitä muille.
Ahlströmin mukaan hänen paikkansa ei tuolloin olisi ollut töissä. Hänellä on tuosta ajasta yksittäisiä mielikuvia, mutta useiden kuukausien jakso on sumuinen. Hän ei muista esimerkiksi, miten on kulkenut työmatkansa.

Nopea työhön paluu kuormitti liikaa

Traumaattinen suru kuormittaa mieltä erityisellä tavalla. Oireet voivat olla moninaisia: muistihäiriöitä, unettomuutta, paniikinomaista ahdistuneisuutta, eristäytymistä ja myös fyysisiä vaivoja. Toipumiseen vaikuttavat yksilölliset ominaisuudet, elämänkokemus, läheiset ja tukiverkostot.
Traumaattisen kokemuksen työstäminen ja surutyö etenevät yksilöllisesti. Nopea työhön paluu voi tukea ja edistää toipumista. Toisaalta se voi kuormittaa surevaa kohtuuttomasti. On huomattavan raskasta palata esimerkiksi sosiaali- tai terveydenhoitoalan tehtäviin, joissa sureva joutuu tekemisiin omaa elämänkriisiään läpikäyvien asiakkaiden kanssa.
Ahlström palasi sairauslomaltaan toimistotyöhön, entisiin tehtäviinsä. Mitään joustoja työnantaja ei tarjonnut, eikä Ahlström osannut sellaisia vaatia. Työ oli kokoaikaista, ripeätahtista ja vaativaa.
– Välillä oli pari kolmekin hyvää päivää, joina pystyin keskittymään ja työ imaisi mukaansa. Silloin olin työpaikastani todella onnellinen.
Ahlström kävi toisinaan työpaikkansa vessassa itkemässä, mutta pääosin työpaikka toimi helpottavana, ”itkuvapaana” vyöhykkeenä. Hän ei kuitenkaan pystynyt palautumaan. Jos työpäivä olikin sujunut hyvin, jo kotimatkalla häntä alkoi itkettää. Itkeminen jatkui kotona, ja se vei voimat.
Hän alkoi saada äkillisiä kuumekohtauksia. Oudot oireet ja työterveyspsykologin sanat havahduttivat Ahlströmin huomaamaan ylikuormittumisensa. Hän jäi pitkälle sairauslomalle ja keskittyi itsensä hoitamiseen. Ulkoilu metsässä ja lenkit koirien kanssa auttoivat toipumisessa. Hän ei enää palannut entiseen työpaikkaansa.

Surevan huomiointi kaikkien etu

Yksi Ahlströmin selviytymiskeinoista on ollut käsitellä traumaattista surua tiedon avulla. Hän on suorittanut Tampereen yliopiston työn ja hyvinvoinnin maisteriohjelman. Pro gradu -tutkielmaansa varten hän haastatteli muita traumaattisen surun kokeneita näiden työhön paluusta.
Ahlström yllättyi huomioistaan. Sekä tutkimuskirjallisuus että haastattelut tukivat hänen omaa kokemustaan. Mitätöivä ja kylmä suhtautuminen surevaan työkaveriin osoittautui yllättävän yleiseksi. Haastateltavat kertoivat jopa työpaikkakiusaamisesta, joka kohdistui heihin traumaattisen kokemuksen vuoksi.
Ahlström ei itse ollut kokenut mitään niin rajua. Hän olisi kuitenkin kaivannut tapahtuneen huomiointia ja kysymystä: Miten jaksat? Pärjäätkö?
– Lähetin työpaikalleni viestin, että lapseni on nyt enkeli. Jännitin, miten lähijohtajani ottaa asian. Ei ottanut mitenkään. Palattuani töihin osa työkavereista ei reagoinut minuun mitenkään ja muutama kysyi, miten minulla menee. Organisaatio oli iso, ja ihmisten ilmeistä päättelin, että he kyllä tiesivät tapahtuneesta.
Ahlströmin haastateltavilla oli samanlaisia kokemuksia. Jos joitakuita heistä työpaikalla vähän huomioitiinkin, se loppui viimeistään puolen vuoden jälkeen. Traumaattisella surulla ei kuitenkaan ole määräaikaa. Työyhteisön pitäisi osoittaa välittämistään pitkään.

Inhimillistä lämpöä työyhteisöön

Vertaishaastateltavat kertoivat Ahlströmille myös, etteivät työorganisaation johto ja henkilöstöosasto olleet millään tavoin osallisina surevien työhön paluussa. Esimiesten ja henkilöstön suhtautuminen oli sattumanvaraista.
Ahlström huomauttaa, että työpaikoilla pidetään asiasta kuin asiasta informaatiotilaisuuksia. Myös traumaattisesta kokemuksesta, sen aiheuttamasta surusta ja kuormituksesta voitaisiin pitää info, kun ne jotakuta työyhteisön jäsentä koskettavat.
– En tarkoita sitä, että työpaikalla kaiken pitäisi mennä surun ehdoilla, mutta toivon, että huomattaisiin se yksi ja muistettaisiin, mitä hän käy läpi. Surevaa ei saa ajatella vain kulueränä.
Hänen mukaansa yritykset voisivat sitouttaa työntekijöitään osoittamalla, miten paljon he näistä välittävät. Kun tilanne hoidetaan hyvin, se kertoo muille organisaation jäsenille, että noin minuakin kohdeltaisiin, jos kävisi samoin.
– Tämä antaa paljon mahdollisuuksia poiketa normaaleista työyhteisösuhteista, kun niihin tuodaan vähän inhimillistä lämpöä.

Toimintamalli auttaa vaikeassa tilanteessa

Traumakokemus muuttaa ihmistä ja hänen elämänkatsomustaan. Mariliinu Ahlström arvioi olevansa entistäkin sitkeämpi. Häntä eivät pienet asiat hetkauta, eikä hän hössötä epäolennaisuuksien parissa. Hän pitää itseään ehkä aiempaakin parempana työntekijänä. Kokemus on jalostanut arvomaailmaa, mikä näkyy Ahlströmin mukaan myönteisesti myös hänen työnteossaan.
– Surun kanssa joudun kärvistelemään koko loppuelämäni. Suru kuitenkin muuttuu, kun aikaa kuluu ja sitä käsittelee. Sen kanssa oppii elämään rinta rinnan.
Kun Ahlström tarkasteli jälkeenpäin ensimmäisen, lyhyen sairauslomansa jälkeen suorittamiaan työtehtäviä, hän hämmästyi niiden hyvästä laadusta.
– Niinhän sanotaan, ettei surevan järjenjuoksussa ole mitään vikaa. Surevan toiveena onkin työskennellä samoin kuin aiemmin, vaikka hän itse kokeekin muuttuneensa.
Ahlström pitää harmillisena, että kuolema vaietaan yhteiskunnassamme ja myös työpaikoilla. Se kun kuitenkin on vääjäämätön osa elämää.
– Oman lapsen kuolema on ihmiselämän pahin pelko. Olin kai kuin kävelevä vaara: tuolle on käynyt noin. Sellainen kammottaa muita ja muistuttaa, että niin voi käydä kenelle tahansa.
Ahlström kaipaa työpaikoille avoimuutta kuoleman ja sen aiheuttamien tunteiden kohtaamiseen. Etukäteen suunnitellut käytänteet ja toimintamallit ohjeistavat vaikeassa tilanteessa johtoa, esimiestä ja koko työyhteisöä. Samalla ne auttavat surevaa surutyössä ja edistävät työkyvyn palautumista.

Espanjanmastiffi Javier on yksi Mariliinu Ahlströmin viidestä koirasta. Yhteiset lenkit luonnossa liikkuen ovat tärkeä voimavarojen lähde.

 

Empatian osoittamisessa voi kehittyä

SUREVALLE VOI ENSIKOHTAAMISESSA sanoa muutaman sanan, kuten: ”Otan osaa. Kuuntelen mielelläni, jos haluat puhua.” Näin opastaa organisaatiososiologi, valmentaja Camilla Reinboth, jonka erityisalaa ovat hyviä vuorovaikutustaitoja vaativat, vaikeat tilanteet työpaikoilla.
Kyse on paitsi toisen ihmisen huomioinnista myös tapahtuneen asettamisesta viitekehykseensä. Näin asia voidaan siirtää sivuun ja keskittyä itse työtehtäviin.
Esimiehen käyttäytyminen antaa mallia työntekijöille. Tavallisesti juuri hän on yhteydessä työntekijään ennen tämän töihin paluuta. Esimiehen tulee kuunnella ja kunnioittaa surevan toiveita. Hän esimerkiksi informoi tapahtuneesta työpaikalla siten, kuin sureva tahtoo.

SUREVAN TYÖKAVERIN KOHTAAMISEEN liittyy keinottomuutta ja avuttomuuden tunteita. Jos ihminen ei tiedä, miten tulisi toimia, hän kavahtaa ja alkaa helposti vähätellä tai mitätöidä toisen kokemusta. Vuorovaikutuksessa ja empatian osoittamisessa on kuitenkin mahdollista kehittyä.
– Pitää opetella tunnistamaan omia, vaikeiden tilanteiden nostattamia tunteita. Kun pääsee sinuiksi tunteidensa kanssa ja oppii käsittelemään niitä, tulee tilaa kohdata toinen ihminen ja hänen kokemuksensa. Kohtaamisessa tärkeintä ovat kuuntelu ja avoin läsnäolo, Reinboth sanoo.
Hän huomauttaa, että traumaattisen tapahtuman ja surun näkyväksi tekeminen ei tarkoita asian yksityiskohtaista käsittelyä ja jauhamista. Sureva ei saa odottaa työkaveriltaan terapeuttina toimimista. Jos työpaikka muuttuu terapialaitokseksi, koko työyhteisön työhyvinvointi voi kadota.

TYÖHÖN PALUUTA voidaan pohjustaa joustoin ja työaikajärjestelyin. Poikkeusjärjestelyt saattavat aiheuttaa muissa työntekijöissä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, jopa kateutta.
– Kateus on yksi kiusaamiseen stimuloiva tekijä. Jos surevan työtehtäviä kevennetään, järjestelyä pitää välillä arvioida ja palata hiljalleen normaaliin käytäntöön.
Reinboth pitää riskinä myös surevan jäämistä yksin. Koska tällä ei ole voimia pyrkiä työkavereiden yhteyteen, hänet herkästi jätetään työyhteisön ulkopuolelle. Eristäminenkin saattaa johtaa kiusaamiseen.
Reinboth muistuttaa työelämäkeskusteluun ilmaantuneista tunneälyä ja tunnetaitoja korostavista sävyistä. Työntekijää on alettu pitää psykofyysisenä ja -sosiaalisena kokonaisuutena. Kun työnantaja ja esimies näkevät työntekijän kokonaisena, tämän elämänkokemuksen esiintuomat inhimilliset piirteet näyttäytyvätkin vahvuuksina, eivät rasitteina.


Vinkkejä surevan ty
ökaverille

  • Osoita välittäväsi.
  • Tarjoudu kuuntelemaan.
  • Traumaattisen tapahtuman kokeneen kohtaaminen voi nostaa esiin voimakkaita tunteita. Tiedosta tunteesi ja käsittele niitä.
  • Suosi pieniä eleitä. Kosketus olkapäälle tai halaus kertovat myötätunnostasi.
  • Unohda fraasit, kuten ”Kyllä se siitä” tai 
”Kaikella on tarkoituksensa”. Ne loukkaavat.
  • Älä tyrkytä neuvojasi.
  • Älä vähättele tai vertaile.
  • Sanoja ei aina tarvita. Ole läsnä.

Lähteet: Mariliinu Ahlström ja organisaatiososiologi Camilla Reinboth

LISÄÄ AIHEESTA
www.mielenterveysseura.fi > Materiaalit > Esitteet > Uskalla kohdata sureva – miten tukea surevaa?

Teksti: Elina Välimäki
Kuvat: Jarkko Mikkonen

Juttu on julkaistu Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 1/2018.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

2 kommenttia aiheesta "Suru seuraa mukana töihinkin"

  1. Omalla kohdalla puolison menetys vajaa 2vuotta sitten oli elämän mullistava kokemus 40 vuoden yhdessä olon jälkeen. Vaikeaa oli mennä töihin viikon sairasloman jälkeen – itku tuli aina kohdatessa niitä läheisimpiä työkavereita. Vieläkin tulee itku aika ajoin yksin ollessa ja jos radiosta esim . tulee joku herkkä biisi tai tv:stä joku ohjelma. Kyllä se suru kestää pitkään ei mene ohi hetkessä vaikka ystävä sanoo että anna jo olla äläkä ajattele enää sitä kuollutta puolisoa – mene eteenpäin 🙁 lapsettomana ei ole sitäkään että voisi yhdessä muistella hauskoja kokemuksia elämän varrelta kuten puolison kanssa puhuimme ja muistelimme vanhempia ja ystäviä jotka olivat kuolleet <3

  2. Mun tilanne on vielä tuore ,mies kuoli huhtikuussa.Vaikka hän sairasti pitkään ja oli vuosien mittaan usein huonossa kunnossa,tuli kuolema silti yllättäen.Sitä uskoi viimeiseen saakka että siitäkin kuopasta noustaan,vaan ei noustu. 4päivää vaille 39 vuotta naimisissa ja sitä ennen reilu 3vuotta seurustelua. Sitä on niin kasvanut toiseen kiinni että nyt on ihan hukassa.Onneksi lapset ovat aikuisia ja heidän kanssaan voi asiaa käydä läpi. Olimme kaikki 4 minä ja lapset mieheni vieressä loppuun asti,se tunne ja näky ei varmaan häviä koskaan,kun tajusin että taistelu loppui.Ei todellakaan ollut mikään nukkui pois lähtö vaan tajuissaan ja koetti kiskoa ilmaa keuhkoihin.olen vieläkin sairaslomalla joskin nyt jo oman käsioperaation vuoksi ja kesäloma vielä päälle.Pelottaa miten töissä pärjää työkaverit kyllä ymmärtää jos repeän välillä mutta asiakkaat ehkä eivät.Työ kotihoidossa on tässä tilanteessa haastavaa.Esimies on ollut hyvin ymmärtäväinen koko ajan jo ennen mieheni kuolemaa.Ei oikein osaa kotonakaan tarttua mihinkään päivät on vain sumua.Onneksi on pari koiraa joille voi puhua eikä ole niin totaalisen yksin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *