“JOS EI USKALLA TEHDÄ VIRHEITÄ, ei uskalla tehdä mitään.” Näin sanoivat sekä esimieheni että organisaation ylin johtaja taannoisessa työpaikassani.

Luottamukseen liittyi myös tuki: tiesin, että voin pallotella vaihtoehtoja esimieheni kanssa, kun epäröin tai töihin tuli solmukohta. Tai työkavereideni kanssa – oikeastaan kenen kanssa tahansa. Oli tunne, että kun ojennan käden, joku tarttuu siihen auttaakseen tai tehdäkseen kanssani jotain sellaista, mitä meistä kumpikaan ei ollut ennen tehnyt.

USEIN KUULEE SANOTTAVAN, että moka on lahja. Vaikka tekee parhaansa (enempää ihmiseltä ei voi vaatia), virheitä tulee ja niistä voi oppia. Oppiminen tosin vaatii nöyryyttä, joka ei ole ihan helppo taito sekään.

Mutta mokaaminen voi olla kiinni myös olosuhteista: kiireestä, väsymyksestä, tietokatkoksista, työn kehnoista järjestelyistä tai siitä, että työn vaatimukset jostakin syystä ylittävät tekijän kyvyt.

”Multitaskingia ei ole olemassakaan”, sanoi tutkimusinsinööri Henriikka Ratilainen Työterveyspäivillä Tampereella. Hän kysyi, muistammeko esimerkiksi työmatkastamme muuta kuin lähdön kotiovelta ja saapumisen töihin. Tai unohtuiko paluumatkalla kyydistä kauppakassi tai peräti lapsi?

Virheiden mahdollisuus kasvaa, jos työpäivä menee vastaavanlaisessa pyörityksessä ja suuntaamme huomiomme moneen asiaan samanaikaisesti. Emme pysty keskittymään kunnolla mihinkään emmekä kehenkään. Joskus mokan hinta on mittaamaton. Kuinka monen työpaikan tai tienristeyksen järjestelyjä onkaan muutettu vasta vakavan onnettomuuden jälkeen?

”KUN ON MUUTAMAN KERRAN häpäissyt itsensä julkisesti, siihen tottuu, eikä se tunnu enää niin pahalta.” Jotakuinkin noin kertoi näyttelijä Seela Sella työstään, kun haastattelin häntä vuosia sitten.

Häpeän pelon voittaminen voi olla askel rohkeuteen ja itsensä likoon laittamiseen. Kokenut ammattilainen voi uudestaan ja uudestaan antaa parhaansa miettimättä, mokaako pahasti ja mitä muut ajattelevat. Häpeä on pitkälti kulttuurin tuottama tunne ja sidoksissa ympärillä olevaan yhteisöön.

Työyhteisöiltä toivoisi, että häpeä olisi jo selätetty. Silloin rohkenisi ehdottaa, että kokeillaan ja opetellaan. Silloin uskaltaisi kertoa, että tulipa kohdalle tehtävä, jota en osaa. Silloin saisi myöntää, että en selviä työkuormastani. Ja silloin voisi sanoa, että minun mo­kani: mitä tästä yhdessä opimme?

 

Työ Terveys Turvallisuus -lehti 5/2016, 4.10.2016, päätoimittaja Merja Karjalainen