Miksi lähdet opiskelemaan tällaiseen ammattiin, kun voisit jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle tai tehdä jotain itsellesi sopivampaa työtä?

Tämän kysymyksen Vilma-Lotta Lehtokari, 43, sai kuulla useammin kuin kerran, kun hän aikoinaan selvitti opiskeluun liittyviä asioitaan eri virastoissa.

Kummastelu ei lannistanut lääketieteestä, luonnontieteistä ja psykologiasta kiinnostunutta Lehtokaria, joka ammattikorkeakoulun insinööriopintojen jälkeen opiskeli luonnontieteiden maisteriksi, jatkoi opintojaan ja väitteli myöhemmin tohtoriksi.

Lehtokari on moniosaaja

Tutkijan työnsä ohessa Lehtokari kouluttautui vielä ravitsemustieteilijäksi ja valmistui elintarviketieteiden maisteriksi. Lisäksi hän on suorittanut kaksivuotisen ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutuksen.

Nyt Lehtokari on työskennellyt yli 15 vuotta tutkijana Folkhälsanin tutkimuskeskuksessa. Päätyönsä ohessa hän tekee sivutoimisesti ravitsemusohjaajan ja terapeutin töitä muun muassa syömishäiriötä sairastavien parissa.

Eläkkeelle jääminen ei ollut hänelle vaihtoehto.

– Toki on hyvä tiedostaa rajoitteensa, mutta monia töitä voi tehdä niistä huolimatta. Yleensä työ on sitä vähemmän fyysistä, mitä pidemmälle on jaksanut opiskella. Meitä lyhytkasvuisia on tutkijoiden lisäksi esimerkiksi pappeina ja opettajina, Lehtokari sanoo.

Työympäristö mittojen mukaan

Lehtokari käyttää kävellessään kainalosauvoja, mutta töihin Helsingin Meilahteen hän ajaa autolla. Automaattivaihteisessa Minissä on irrotettavat, pitkävartiset polkimet ja sähköisesti säädettävä penkki.

Töissä hän jakaa työhuoneen kolmen kollegansa kanssa. Työpöytä ja -tuoli ovat tavallista matalammalla, mutta muuten työpiste ei poikkea muista.

Työpaikalla on tehty jonkin verran esteettömyyttä lisääviä muutostöitä. Kahden oven alaosaan on lisätty kahva, ja joistakin ovista on tehty automaattisesti aukeavia. Myös laboratoriossa on tehty muutoksia.

– Aiemmin pystyin toimimaan laboratoriossa suhteellisen itsenäisesti, koska tiloja oli mukautettu tasoja madaltamalla. Nyt tilat on jo palautettu entiselleen, koska senioritutkijana en enää juuri tee laboratoriotyötä.

Vilma-Lotta Lehtokarin työpaikalla on tehty joitakin esteettömyyttä parantavia muutoksia.

Lyhytkasvuiset voivat kokea syrjintää

Lehtokari ei ole työelämässä törmännyt räikeän avoimiin ennakkoluuloihin. Sen sijaan hän sanoo silloin tällöin huomanneensa vähättelevää suhtautumista, joka voi olla hyvin hienovaraista ja ehkä tiedostamatontakin. Se voi olla esimerkiksi huomiotta jättämistä ja ”ohi puhumista” sosiaalisissa tilanteissa.

– Tässä talossa kaikki jo tuntevat minut, ja minulla on hyvät verkostot. Mutta esimerkiksi kansainvälisissä konferensseissa olen törmännyt olettamukseen, että olen paikalla potilaana enkä asiantuntijana, Lehtokari kertoo.

Eläinlääkäri unelma-ammatti

Espoossa asuvan Lehtokarin luona käy avustaja hoitamassa kotiaskareita, kuten siivousta ja kaupassakäyntiä. Muuten hän tulee toimeen itsekseen sekä läheisten ja ystävien avustamana.
Hän harrasti nuorena kilpauintia ja käy yhä uimassa tai allasjumpassa nelisen kertaa viikossa. Suuri osa vapaa-ajasta kuuluu myös eläinten parissa: Lehtokarilla on kaksi mäyräkoiraa ja poni.

– Minulla on sähkömopo sekä tallilla että kotona. Voin tehdä sillä pitkiäkin retkiä koirien kanssa. Lapsena kuljin usein pyörällä ja talvisin hiihdin, mutta niitä lajeja nivelet eivät enää kestä.

Jos Lehtokari olisi tervekinttuinen – kuten hän itse asian muotoilee – hän olisi todennäköisesti pyrkinyt opiskelemaan eläinlääkäriksi tai muuhun ammattiin, jossa saisi työskennellä eläinten parissa. Mutta hyvin lähellä nuoruuden ihanneammattiaan hän sanoo olevansa nytkin.

– Biotieteet ja ravitsemustieteet ovat toisiaan tukevia ja kiinnostavia tieteenaloja, joiden yhteyksiä psyykeen ja toimintakykyyn on mielenkiintoista pohtia.

 

Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 3/2019 Työelämän selviytyjät -sarjassa. Osta lehti ja lue juttu kokonaisuudessaan.