“Tulevaisuus on lapsissa. Se on klisee, mutta se on totta.” Näin sanoo 27-vuotias käsikirjoittaja ja ohjaaja Naima Mohamud tässä lehdessä sivulla 16. Hän on lahjakas elokuvantekijä, josta saamme olla ylpeitä.

Työelämän näkökulmasta voi yhtä perinteisesti sanoa, että tulevaisuus on nuorissa sekä nuorissa aikuisissa. Digitaalisuus, kansainvälisyys, ketteryys vaihtaa töitä ja tehtäviä, kyky tuulettaa ”aina on tehty näin” -rakenteita, halu tehdä omien arvojen mukaista työtä, taito myös asettaa rajat niin, että muutakin elämää on kuin työ. Tuo kaikki on totta monelle 20–30-vuotiaalle.

Toisenlaisia signaaleja voi kuulla. Ja nyt en kaivele niitä mahdollisia kipupisteitä, joissa työpaikoilla sovitellaan eri-ikäisten toimintatyylejä toisiinsa. Siinä syntyy uutta kulttuuria, ja siinä opitaan molemmin puolin.

Huolestuttavaa on se, että osalla alle 40-vuotiaista arvio omasta työkyvystään on kääntynyt yllättäen laskuun. Pelko omasta jaksamisesta on lisääntynyt sekä 18–29- että 30–39-vuotiaiden keskuudessa. He kokevat, että työn asettamat vaatimukset ja kova tekemisen tahti kasvattavat riskiä menettää työkyky. Heillä on aiempaa enemmän unihäiriöitä. He myös sairastavat ja oireilevat aiempaa enemmän.

Tiedot käyvät ilmi työeläkeyhtiö Varman ja terveyden seurantajärjestelmiä tarjoavan Odumin tutkimuksesta, jonka tuoreimpaan otokseen vastasi noin 22 500 suomalaista työntekijää. Heidän vastauksiaan peilattiin vuosiin 2013, 2011 ja 2009.

Faktana pidetään sitä, että kokemus omista voimistaan ja terveydestään ennustaa hyvin itse kunkin lähivuosien työkykyä tai työkyvyttömyyttä. Kun tutkimuksen mukaan noin 7 prosenttia 18–39-vuotiaista epäilee kykyään jatkaa nykyisessä ammatissaan kahden vuoden kuluttua, eikö se ole hälyttävä signaali?

Työelämämme tulevaisuus on nuorissa, onhan? Ja vastuu meillä kaikilla.

Työ Terveys Turvallisuus -lehti 5/2015, 6.10.2015, päätoimittaja Merja Karjalainen