– Olin täynnä intoa ja uteliaisuutta, kun aloitin työt uudella alalla vuonna 2011. Olin myös aloittanut ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavat opinnot. Ajattelin, että voisin päästä urallani eteenpäin uudessa työpaikassa. Lisäksi olin kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista.
Uudessa työpaikassa vastuutani alettiin kuitenkin laajentaa liian nopeasti, vaikka työ oli muutenkin vaativaa. Eräässä palaverissa vastuualueeni päätettiin tuplata, enkä voinut vaikuttaa päätökseen, koska olin vuosilomalla.

Lomalta palattuani yritin opetella työtäni virheitä ja moitteita peläten. Tiuskiminen ja huutaminen näyttivät olevan yleisesti hyväksyttyjä tapoja työpaikalla. Huonoa käytöstä seliteltiin temperamenttisuudella.

Otin ongelmat puheeksi, kun jouduin jäämään sairauslomalle kesällä 2012. Pahin epäasiallinen käytös saatiin loppumaan, mutta työkuormaan ei tullut muutosta.

Syksyn hoidin työt pakko painaa periaatteella. Sanoin joskus työstäni: Levitköön koko paska. Koin syylli­syyttä, koska halusin luoda myönteistä ilmapiiriä. En ymmärtänyt, että kyse oli kyynisyydestä, joka on työ­uupumuksen oire.

Lamaannuin toistuvasti työni äärellä. Katselin täriseviä käsiäni. Kävin työpaikan vessassa itkemässä. Yöunet alkoivat olla katkonaisia. Pelkäsin, että alkaisin huutaa työtoverille tai asiakkaalle. Sairastelin jatkuvasti, ja poissaoloja kertyi.

Helmikuussa 2013 minulla todettiin vakava työuupumus. Työterveysneuvottelussa esimiehet suhtautuivat nihkeästi ehdotuksiini työn muokkauksesta. Lääkäri totesi ongelmani työperäiseksi, mutta työnantaja haki syytä opinnoistani.

Työkuormaani luvattiin vastahakoi­sesti pienentää. Koin työnantajan pitävän tilannettani välttämättömänä pahana, joka piti saada pois päiväjärjestyksestä. Pelkäsin, että vastuu­alueeni palautettaisiin pian uupumusta edeltäneelle tasolle.

Jäin opintovapaalle. Opinnot etenivät hyvin, ja toivuin työuupumuksesta. Opintojen päätyttyä palasin töihin helmikuussa 2015. Toiveenani oli löytää uuden tutkinnon mukainen työ. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Stressioireet palasivat, ja jouduin taas sairauslomalle. Esimiehet olivat vaihtuneet, ja työterveysneuvotteluissa minulle ehdotettiin siirtymistä tiimiin, jossa työ olisi selkeämmin rajattua. Minulle sanottiin myös, että voisin tulla juttelemaan, jos työ alkaisi kuormittaa liikaa. Luvattiin, ettei työ saisi vaarantaa terveyttä.

Uuudessa tiimissä koin hallitsevani työni. Koin jopa työn imua. Aloin miettiä työpaikkani kehittämistarpeita. Kysyin työnantajaltani, voisinko osallistua työhyvinvointia koskevien asioiden käsittelyyn. Siihen ei suostuttu.

Syksyllä 2015 sain Työhyvinvointikortin koulutuksen päätteeksi. Tein työpaikkaani koskevan tehtävän, josta kerroin esimiehille ja henkilöstöhallinnolle. Se ei herättänyt kiinnostusta, vaikka työhyvinvoinnin edistäminen on kaikkien etu. Olin kuvitellut, että työnantajani arvostaisi tällaista aloitteellisuutta.

Työntekijöitä oli siirretty tiimistäni toiseen työryhmään, ja yhä useampi lähti muihin tehtäviin samalle tai toiselle työnantajalle. Uusia työntekijöitä rekrytoitiin, mutta prosessi kesti pitkään, ja uusien perehdyttäminen toi viivettä.

Myös vastuualuettani lisättiin, ja tehtävien määrä kasvoi yhdessä päivässä sadoilla. Nyt annettiinkin ymmärtää, että työkuorman vaihteluihin oli sopeuduttava. Aloin lamaantua, kun kiireelliset tehtävät ja niiden mukana keskeytykset lisääntyivät.

Sain taas stressioireita, ja otin ne puheeksi. Työkuormaani ei kuitenkaan vähennetty, joten hain apua työterveys­huollosta. Lääkäri antoi lyhyen sairausloman ja kirjoitti lausunnon, jossa suositeltiin työkuorman vähentämistä. Silti työkuormani paisui entisestään, ja jouduin sairauslomalle, jota jouduttiin jatkamaan samasta syystä.

Työterveysneuvottelussa työnantaja väitti, etteivät tiimin muut jäsenet stressaantuneet työstään. Tiesin kuitenkin, että työterveyshuollolla ja työsuojelulla oli ollut huolta työkuormastamme. Sairauslomia ja vaihtuvuutta oli paljon.

Neuvottelussa työsuojeluvaltuutettu muistutti työnantajaa työturvallisuuslain velvoitteista, mutta työnantaja ei muuttanut kantaansa. Sairausloman pitkittyessä koin, että minut suljettiin pois työyhteisöstäni. Koin arvottomuutta.

Aloin pelätä, että opintoni ja yritykseni päästä uralla eteenpäin valuisivat hukkaan. En jaksanut enää hakea uusia töitä, koska voimavarani kuluivat turhauttavaan väittelyyn työnantajan kanssa. Koin olevani umpikujassa. Pelkäsin romahtavani henkisesti. Jos näin olisi käynyt, en olisi ehkä päässyt takaisin työelämään.

Psykoterapiassa pohdimme, mitä voisin tehdä sairauslomani aikana. Aloin kerätä tutkimustietoa ja kirjoittaa työuupumuksesta. Aloin myös harkita psykoterapian opintoja. Kirjoittaminen toi takaisin ammatillista itsetuntoa. Tulevaisuuden uudet suunnitelmat toivat valoa tunnelin päähän.

Kun palasin töihin, esimieheni oli vaihtunut. Uusi esimies yritti palauttaa luottamusta ja vähensi työkuormaani. Luottamus oli kuitenkin särkynyt liian pahasti. Aiemminkin oli luvattu, ettei työ saisi vaarantaa terveyttä. Lisäksi käsitin, että työkuormaa pienennettäisiin vain väliaikaisesti. Tiimillä oli kovat tulostavoitteet.

Työnteko oli raskasta, koska kokemusteni perusteella suhtauduin työantajaani ja työhöni jo syvän kyynisesti. Työn ilo oli särkynyt. Oli vastenmielistä lukea yltiöpositiivisia tiedotteita, joissa työhyvinvointi kuitattiin haastamalla työn­tekijöitä harrastamaan liikuntaa.

Ehdotin neljän päivän työviikkoa alennetulla palkalla. Siihen ei suostuttu, joten irtisanouduin ilman tietoa uudesta työstä. Työterveyslääkärin lausunnon ansiosta vältyin karenssilta. Parin kuukauden tauon jälkeen palasin työelämään keikkatyöläisenä ja aloitin myös psykoterapian opinnot.

Työuupumuksen kierteessäni ei ollut raskainta itse uupumus. Raskainta oli työnantajan vähättelevä suhtautuminen terveyteeni, kuormituksen kokemukseeni ja uratoiveisiini. Koin olevani pelkkä numero ja kertakäyttötavara.

Nina Nores-Syväsen ja Jari Hakasen tekstit on julkaistu Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 2/2017. 

Kohti nollaa työuupumusta jokaisella suomalaisella työpaikalla

Hyvä Nina,
tarinasi herättää myötätuntoa, pettymystä ja iloa. Myötätuntoa kärsimyksestä, jota olet joutunut kokemaan. Pettymystä siitä, että työntekijää ei edelleenkään aina kuunnella eikä hänen rajojaan kunnioiteta työelämässä. Iloa rohkeudestasi jakaa kokemuksesi.

Koettelemustesi keskellä olet tuunannut työtäsi ja uraasi hakemalla uusia polkuja ja mahdollisuuksia, koska haluat tehdä mielekästä työtä ja kehittyä siinä.

Mieleeni tulee urhea feenikslintu, joka nousee aina uudelleen tuhkasta – tässä tapauksessa loppuunpalamisen tuhkasta. Sen sanotaan tulevan apuun aina, kun joku sitä kipeästi kaipaa. Valitettavasti et saanut apua esimiehiltäsi, mutta hait itse tukea, koulutusta ja uusia näkökulmia työhösi.

Panin aktiivisuutsesi merkille, koska työuupumuksesta syytetään edelleenkin valitettavan usein työn­tekijää itseään.

Toisaalta kukaan ei ole niin hyvä syyllistämään itseään kuin työuupunut. Hän tarvitsee työyhteisöltään ja läheisiltään myötätuntoa ja armeliaisuutta, jotta voisi suoda niitä itselleen.
Työuupumus kehittyy yleensä voimavarojen ehtyessä vuosien kuluessa. Hyvin harva työuupunut on tiennyt lopulta uupuvansa. Jos uupumisen aavistaisi, olisi helpompaa tehdä päätös työpaikan jättämisestä aiemmin.

Yleensä kuormituksen kasvaessa tsempataan töissä entistä enemmän ja tingitään tauoista ja vapaa-ajasta tavoitteiden saavuttamiseksi. Niinpä työuupumuksen ensi merkit voivatkin näkyä aluksi muussa elämässä: vapaalla ei enää riitä voimia kotitöihin eikä ihmissuhteisiin, kuten erään pitkän aikavälin tutkimuksemme tulokset osoittivat. Työuupumus ei synny yksityiselämän murheista mutta voi aiheuttaa niitä.

Kertomuksesi perusteella toimit mielestäni oikein ja viisaasti kestämättömäksi käyneen työtilanteesi korjaamiseksi.

Työuupumusta ei kuitenkaan pidä typistää yksilön ongelmaksi, vaan sitä on katsottava laajemmasta näkökulmasta.

Työuupumus syntyy työn vaatimusten ja voimavarojen epätasapainosta. Sinunkin vastuutasi jopa tuplattiin ja töitä lisättiin eri vaiheissa. Silti kerrot, ettei työuupumuksessa ollut pahinta työkuorma eikä itse uupumus. Pahinta oli työnantajan suhtautuminen.

Ihminen voi kestää suuria työmääriä ja vastuita ja jopa nauttia niistä, jos hän saa vastapainoksi riittävästi arvostusta, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia sekä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä ja kehittää sitä.

Viisaat johtajat ja esimiehet ymmärtävätkin, että ainoa vaihtoehto on panostaa työn mielekkyyttä ja työn imua synnyttäviin asioihin, jos työntekijöi­den halutaan selviytyvän rehkimisestä – vieläpä laadukkaasti ja samalla uusiutuen.

Saan itsekin ajoittain kirjeitä työuupuneilta, ja useimmiten niissä kerrotaan lannistavasta johtamisesta.

Olen pohtinut, mistä mitätöivä johtaminen voi johtua: ehkäpä osin tiedon puutteesta, osaamattomuudesta, välinpitämättömyydestä, vallasta oman edun tavoittelun välineenä ja usein varmasti myös johdon omista paineista. Siitäkin huolimatta, että työhyvinvoinnista on saatavilla valtavasti tietoa ja koulutusta ja esimiesten tulisi vaalia työpaikan arvokkainta pääomaa: ihmisiä.
Yhtäkään yritystä ei tiettävästi ole pelastettu ajamalla työntekijöitä loppuun. Sen sijaan on yhä enemmän tutkimustietoa siitä, että ihmislähtöinen, kuunteleva ja empaattinen johtaminen ehkäisee työuupumusta, synnyttää työn imua ja saa työntekijät sitoutumaan työnantajaan.

Osa työpaikoista on taantunut ihmisten johtamisessa kovenevan kilpailun myötä. Toiset taas ovat opetelleet innostavan, palvelevan johtamisen käytäntöjä.

Uskon kannustavan johtamisen yleistyvän siitäkin syystä, että pitkällä aikavälillä vain työnsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi kokeva, hyvinvoiva ihminen voi vastata työelämän haasteisiin. Työhyvinvointi on myös yhä vahvempi bränditekijä työnanta­jille. Lisäksi vallitsee suuri, kaikkia yhdistävä kaipuu inhimillisempään ja myötätuntoisempaan työelämään.

Kanadalaisessa tutkimuksessa selvitettiin työuupumuksesta toipumista. Sen todettiin kestäneen 1–3 vuotta ja edenneen kuudessa vaiheessa: ongelman hyväksyminen, etäisyyden ottaminen työhön, terveyden palauttaminen, aiempien arvojen kyseenalaistaminen, työmahdollisuuksien tutkailu ja selkeiden muutosten tekeminen. Kahdestakymmenestä haastatellusta vain yksi palasi täsmälleen samaan tehtävään ja samaan yhteisöön.

Keskustelit esimiestesi kanssa, hait apua työterveyshuollosta, otit työsuojeluvaltuutetun mukaan keskusteluihin, koulutit itseäsi, halusit osallistua työpaikkasi kehittämiseen ja kävit psykoterapiassa. Käyttämiesi keinojen tulisi totta vie riittää ja mahdollistaa samassa työpaikassa jatkaminen.

Työpaikan vaihtamisen ei pitäisi olla ainoa mahdollinen ratkaisu. Työntekijöiden hyvinvoinnin johtaminen on yhä merkittävämpi menestystekijä, eikä samoja ratkaisuja voi tarjota mekaanisesti kaikille.

Näytät olevan hyvällä toipumisen tiellä: olet tehnyt rohkeita uravalintoja, joihin ei uupuneena ole voimia. Tulevaisuus on kirjoittamaton. Ehkä tarinasi ei lopulta ollutkaan kertomus työn ilon särkymisestä. Ehkä se on tarina kasvusta ja työn ilon uudelleen löytämisestä.

Kommentit

  1. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla työnantajan näkökulma tähän kertomukseen.

  2. Herää kysymyksiä: Oliko työnantajalla kykyä ajatella, käytännössä ymmärtää, kykyä asettua työntekijän asemaan kuvatuissa työtilanteissa, kuulla työntekijän/työterveyshuollon viestit siitä, miten työnantajan toimenpiteet vaikuttivat työntekijän työhön ja terveyteen. Löytyikö työnantajalta työntekijän kanssa vuorovaikutustaitoista keskustelua työstä vai menikö sanelun puolelle? Työnantajan taholta työntekijän arvostus ja työmotivaation säilyttäminen muutostilanteissa on erittäin tärkeää, varsinkin niitten työntekijöitten kohdalla, jotka ovat itse valmiita paljon panostamaan työhön. Erittäin motivoituneelta ja työtä kehittävältä työntekijältäkin voidaan työn ilo ja työmotivaatio tappaa osaamattomalla johtamisella. – Viime aikoina on kuultu useita tällaisia työtilanteiden kuvauksia. Mihin on kadonnut ihmistä arvostava ja kannustava johtaminen” Pelkkä rahan takominen tappaa työyhteisön motivoitumista, työhyvinvointia ja lamauttaa toimintaa. Ehkä kuvatut työolosuhteet alkavat jo muistuttaa jossakin määrin robotisoitumista.

  3. Ajatuksia herättävä ja koskettava juttu, joka meni sydämeen asti. Kiitos Nina ja Jari!

  4. Pakko kommentoida, koska Nina kirjoitit asiaa ja hyvin koskettavalla tavalla. Kuinka monessa yrityksessä näin vaan on edelleen, vaikka kuinka asioista puhutaan. Kiitos myös Jarille hyvästä vastauksesta. Monesti mietin kuinka joissakin yrityksissä työntekijöistä yritetään tehdä tietokoneiden jatkumoita, enemmän pitää saada irti, tulosta pitää syntyä, työntekijä ei saa tuoda yksilöllisyyttään työpaikoille. Tämä kaikki sen vuoksi, että säästetään henkilöstökuluissa, mutta ei huomata kuinka paljon sairaslomiin tai työkyvyttömyyden hoitoon kuluu rahaa. Suurempi panostus työhyvinvointiin maksaisi itsensä monin verroin takaisin ja toisi tilalle työhyvinvointia sekä tuottavuutta.

  5. Olen monesti miettinyt tätä samaa ongelmaa Olen ollut kymmeniä vuosia ay- ja työsuojelu toiminnassa mukana ja käynyt monessa koulutus tilaisuudessa. Työuupumisesta ja siintä miten työpaikoilla pitäisi toimia niin että jaksaisimme ja tuottaisimme työantajalle, parhaan mahdollisen tuoton on puhuttu todella paljon. Kouluttamassa on ollut todella korkeasti koulutettuja ja erialojen tutkijoita sekä lääkäreitä mutta tuntuu siltä että koko ajan on samat ongelmat.

    Olen aina itse neuvonut työyhteisöjä toimimaan näin jos on ongelmia johtamisen kanssa. Kehukaa esimiehiä mahdollisimman paljon joka paikassa, näin nopeutat heidän pääsyä eteenpäin uralla. Olen todennut ettei esimies tai johtoasemassa olevaa saa muuten pois kun ylöspäin siirtämällä.

  6. Kuormittavassa tilanteessa pahinta – tai parhainta on siis esimiehen suhtautuminen, empatiakyky sekä panostaminen työn mielekkyyttä ja työn imua synnyttäviin asioihin.

  7. Hyviä näkökulmia asioista, mutta ei mitään uutta. Tietoa ihmisen jaksamisesta työelämässä ja ylipäätään elämässä on jo niin paljon, että työelämä voitaisiin laittaa kokonaan uusiksi. Muuten nämä on vain sanan helinää. Mutta se vaatisi todella ison panostuksen kaikilta, sillä emme voi muuttaa mitään yksin, se vaatisi maailmanlaajuista muutosta. Kaikki ongelmat alkaa loputtomasta kilpailusta toistemme kanssa. Kun tätä ajattelua jatkaa pitempään, huomaa miten loputonta ja turhaa on meidän keskustella tästä “pienessä piirissä”. Ihmisen rajat tehdä fyysistä ja henkistä työtä tiedetään länsimaissa. Tahtoa käyttää tätä tietoa ei ole.

Mitä mieltä? Kommentoi!

Täytä kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tilaa uutiskirje