Työhyvinvointi

Aivotutkija Kiti Müllerin hyppy uuteen

| Teksti: Veera Jussila | Kuva: Anna Dammert

Tulevaisuuden työhön sopii sama kuin luovuuteen: tarvitaan uskallusta purjehtia merkitsemättömille reiteille. Omat uudet reittivalintansa on tehnyt myös aivotutkija Kiti Müller, joka työskentelee nyt Nokian palveluksessa lääketieteen asiantuntijana.

Müller on tutkinut läpi uransa sitä, miten ihminen käyttää erilaisia työvälineitä. Nykyistä työtään hän kuvaa yhdessä ajatteluksi. Hän pohtii toisten nokialaisten kanssa sitä, millaista teknologiaa ihminen elämässään ja työssään tarvitsee. Kun lähes kaikenlainen teknologia on mahdollista, on olennaista kysyä, mitä me sillä teemme.

– Olen aina ollut työssä, jolle voi itse luoda sisältöä. Minusta niin pitääkin olla. Ihminen luo työnkuvia, eivät sitä mitkään robotit tee, Müller sanoo.

Myöhemminkin ehtii

Jos tulevaisuuden työ jotain vaatii, se vaatii kykyä hypätä uusiin tilanteisiin. Müller on osuva esimerkki: Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorin paikasta luopuminen 25 vuoden jälkeen mahdollisti uuden alun.

– Ihmiset sanoivat, että vau, hieno juttu, että sä uskalsit ottaa tuollaisen riskin. Mutta itse asiassa yritys otti riskin. Se käynnisti uutta, eikä siellä voida vielä tietää, millainen tyyppi olen.

”Haahuilustaan” Müller on joskus käyttänyt puheenvuoron eräässä Suomen Akatemian tilaisuudessa. – Sanoin, että tässä näette reilun viisikymppisen täydellisen epäonnistujan: olen tehnyt lapset yli kolmekymppisenä, väitellyt 37-vuotiaana ja vasta päälle 50-vuotiaana saanut aikaiseksi dosentuurin ja professuurin.

Milloin on oikea aika muutokselle? Müllerin mukaan se on silloin, kun uusi työ vaikuttaa antavan mahdollisuudet kehittyä siinä, mikä itseä eniten kiinnostaa.

Tilaa hiljaistenkin ideoille

Müller on erityisen kiinnostunut luovuudesta, jota hänen mukaansa on kaikissa töissä. Rakennustyömaalla tarvitaan luovuutta toteutettaessa arkkitehdin näkemyksiä, kun tämän piirros ei käytännössä täysin toimikaan. Luovuutta on Müllerin mukaan myös pöydän kattamisessa ja ruoanlaittajalla mausteiden kokeilemisessa.

Häntä ärsyttävät ne, jotka puhuvat ”tuhansien eurojen puvuissaan” kaiken tehostamisesta ja Suomen ahdingosta. Se lannistaa ihmisiä ja tukahduttaa arjen oivallukset. Myös työpaikalla luovuutta voi vaalia tai nujertaa. Kaikilta se vaatii rohkeutta: ideat on uskallettava antaa alttiiksi kommenteille.

Tarvitaan myös kuuntelemista. Herkät ja hiljaiset eivät jaksa huutaa kilpaa, vaan he kokevat, ettei heidän työtään arvosteta. – Meillä on rauhallisia, funtsivia ihmisiä, joilla on vaikka mitä hyviä ajatuksia, mutta he eivät saa tilaa tuoda niitä esiin.

Työtilallakin on merkitystä. Müller on kääntynyt avokonttorien ystäväksi, koska luovuus vaatii vaivatonta juttelua muiden kanssa. Toisaalta on myös voitava helposti vetäytyä omiin ajatuksiinsa. Siihen tarvitaan rauhallisia soppia.

Mikään työtila ei kuitenkaan ruoki luovuutta, jos tekemistä on liikaa. Luovaa lepoa pitäisi sisältyä työpäiväänkin. Rupattelu muiden kanssa rentouttaa, ja siksi yhteisten lounaiden pitäisi tuntua iloiselta asialta. – Ettei olisi niin, että en saanut siivottua 15 sähköpostia, kun menin kymmeneksi minuutiksi hengailemaan toisten kanssa.

Tietotyössä ristiriitaisia viestejä tulvii eri välineistä. Silloin aivojaan voi lepuuttaa kesken päivän esimerkiksi vartin kävelyllä. Vapaa-ajalla toimii uppoutuminen – vaikka sohvalla lempitelevisiosarjan parissa.

Vahtimestarit takaisin!

Tutkijoiden pitkän ajan kuluessa keräämästä oman alansa tiedosta on hyötyä yrityksille – Müller haluaakin edistää etenkin tiedeyrittäjyyttä.

Yksi myytti on Müllerin mukaan se, ettei julkisen alan työpaikoista voisi vaihtaa yksityiselle puolelle. Ja toinen myytti: – Jos olet kuusikymppinen nainen, älä kuvittelekaan, että voit ruveta tekemään jotain uutta.

Esimerkillään Müller uskoo edistävänsä asiaa jonkin verran.

Seuraavaksi hän haluaisi kutsua lisää tiedemaailman väkeä yhteistyöhön. Oikeusoppineiden kanssa voitaisiin pohtia tietosuoja-asioita. Kielitieteilijöiden kanssa Müller miettisi, kuinka suomea voi opettaa työn lomassa. Suomi harmaantuu, ja palvelualoilla on yhä enemmän tarvetta muualta muuttavalle työvoimalle.

Müller toisi työpaikoille myös uuden ammatin: työn muotoilijat. Esimerkiksi sairaaloissa heillä olisi lääketieteellinen tai hoitoalan koulutus. He eivät olisi hoitovastuussa mutta olisivat osa työyhteisöä. He miettisivät parhaita tapoja järjestää työt – näin esimerkiksi vuorotyötä muovattaisiin perheellisille sopivammaksi.

– Sitten toisin takaisin hyvin tärkeät ihmiset, mahdollistajat: vahtimestarit, salinhoitajat, talonmiehet, talonmiesten rouvat, kotiapulaiset.

Nämä ”tervejärkiset miehet ja naiset” on Müllerin mukaan siivottu pois huonoin seurauksin. – Sitten puhutaan, että perheet eivät jaksa ja ruuhkavuosina ei jakseta.

Lapsuuden Turussa juuri talonmiehen rouva tivasi, olivatko Kitillä kynät mukana ja läksyt tehty.

 

Kiti Müllerin haastattelu kokonaisuudessaan Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 1/2015.

Mitä mieltä? Kommentoi!

Täytä kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tilaa uutiskirje